Helsinkiläisellä kadulla sattui surkuhupaisa tilanne. Kuorma-auto ja henkilöauto tulivat vastakkain lumikasojen kaventamalla ajoväylällä Eirassa. Jommankumman olisi pitänyt peruuttaa, mutta kumpikaan ei suostunut. Niinpä kuorma-auton kuljettaja nousi riitelyn päätteeksi rattiin ja puski henkilöautoa ajokkinsa keulalla taaksepäin.

Suomalainen on vaikeuksissa, jos uusi ja yllättävä tilanne ajaa asemaan, jossa pitäisi luopua jostain. Jostain, mitä on tottunut pitämään saavutettuna etuna, läänityksenä yhteisen hyvän epämääräisestä alueesta.
Luulisi suomalaisten osaavan lumiasiat. Ja hyvinhän ne sujuvatkin niin kauan kuin kyse on hikisestä lapioimisesta, kolaamisesta – teonsana, jota muut kansat kadehtivat – ja lentokenttien puhtaanapidosta.
Mutta lumi kaventaa väyliä. Se pienentää yhteistä tilaa. Se ottaa pois.

Tunnustan kuuluvani luisteluhiihtäjien joukkoon. Pariin otteeseen olen joutunut ladulla keskusteluun koirien ulkoiluttajien kanssa. Heillä tuntuu olevan vahva käsitys, että talven tulo ja ulkoilureitin kunnostaminen laduksi eivät voi viedä koirakansalta mitään pois. Jos kesällä sai kulkea polkua koiran kanssa, sitä saa kulkea nytkin, vaikka väylä on kaupungin kunnostama latu.
Periaatteessa ongelma voisi olla tiedon puute: kaikki eivät tunne järjestyslain 14. pykälää, jonka mukaan koirat eivät saa olla kytkemättöminä eivätkä kytkettyinä yleiseen käyttöön kunnostetulla ladulla.
Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, että uusi tilanne kaventaa saavutettua etua, omaa osaa yhteisestä. Sehän ei suomalaiselle sovi.

Samassa tilanteessa ollaan muuallakin Helsingissä.
Eräässä liikennevalojen jälkeisessä risteyksessä on sulan maan aikana kolme kaistaa: yksi oikealle kääntyville ja kaksi suoraan meneville. Lumi on kaventanut mutkan niin, että kolme muuttuu valojen jälkeen yllättäen kahdeksi. Tämä ei kuitenkaan estä kolmea suomalaista puskemasta yhtä aikaa kavennukseen. Se väistää, jonka auto ei ole työsuhdeauto.

Runsaan lumentulon vuoksi pysäköinti kiellettiin muutamilla Helsingin kantakaupungin raitiovaunukaduilla. Katujen reunojen valtavat lumivallit pakottavat pysäköimään liian kauas tien reunasta, liian lähelle kiskoja. Raitiovaunujen kulku estyy ja liikenne puuroutuu.
Tiistaina Helsingin Sanomat tiesi kertoa, että pysäköintikieltoa ei noudateta. Ei tietenkään.

En usko, että tässäkään kyse olisi tiedon puutteesta – siitä, että uusia merkintöjä ja liikennemerkkejä ei havaittaisi tai että raitiovaunujen ongelmia ei nähtäisi. Jotkut vain tuntuvat ajattelevan, että kun olen ennenkin pitänyt autoani tässä, tämä osa yhteistä hyvää on saavutettu etu ja minulle merkitty.

Seuraavan vaalikauden alkaessa Suomi on yllättävässä tilanteessa. Monen lihavan vuoden jälkeen pitäisi sopia siitä, millaisia säästöjä julkiseen talouteen pitäisi tehdä, jotta yhteinen kassa pysyy kunnossa tulevina vuosikymmeninä.
Meidän pitäisi suostua siihen, että uusi asetelma pakottaa luopumaan joistain saavutetuista eduista. Kestävyysvaje kaventaa väylää. Pitäisi väistää.

1990-luvun alun lamassa tällaisiin pohdintoihin ei ollut aikaa, joten tilanteelta vältyttiin. Jättilama työnsi pientä ihmistä edellään eikä kysellyt lupaa.

Suomalainen poliitikko tuntee kansansa. Tämä näkyy vaalien alla käytävissä keskusteluissa, joissa on jo moneen kertaan määritelty, mistä kaikesta ei voi tinkiä.

Kyse ei ole taaskaan tiedosta – siis siitä, että taloudellisia reunaehtoja ja omaa päättäjän vastuuta ei tunnettaisi. Se, joka alkaa puhua yhteisen hyvän kaventamisesta, jää valitsematta eduskuntaan.
Kevät vie kyllä lumet, vaikka mitään ei tehtäisi. Yhteisen hyvän alue palautuu entisiin totuttuihin mittoihinsa.
Poliitikkojen oljenkorsi, puhe talouskasvun autuaaksi tekevästä ja julkisen talouden ongelmat poistavasta voimasta, edustaa strategiana kevään odottelua loppumattoman syksyn alla.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi 20.1.2011